keskiviikko 28. elokuuta 2013

Pike Cape Open by Didier Scott - Tour Classic



Lukuisilta lukijoilta on tullut palautetta, että blogi on ollu iha kuollu jo pidemmän aikaan. Komppaan täysin palautteen sävyä ja tästä kimpaantuneena aattelinkin tänään postata TUPLANA. ASIAAN!

Muutama viikko sitten kisailtiin kauden kolmas Major, Pike Cape Open by Didier Scott - Tour Classic. Tour Classic on kisakatraan joka vuonna vaihtuva osakilpailu, joka tänä vuonna pelattiin Savonlinnan lähellä sijaitsevassa Keri Golfissa. Itse ajelin kisapaikalle Tenon lohikoskien ääreltä ja matkalla mielessäni pyöri seuraavia pohdintoja:

Jatkuuko Tigerin maaginen Grand Slam metsästys? Saako Keegan pelinsä vihdoin kasaan? Rikkoutuuko Keeganin kierrosennätys 159 lyöntiä? Onko Choilla vieläkin kaulukset pystyssä? Vetääkö Lex feissit? Onko Rorylla taas vaihteeksi Nike-päivä? Onko Sergio ottanut vihdoin rosteriin puumailoja? Miten Angelin poissaolo näkyy illanvietossa? Olisiko vihdoin mun aika voittaa jotain?! 

Keri Golf kenttänä herätti allekirjoittaneessa kauhukuvia ensimmäisistä huuteluista lähtien. "Ottakaa paljon palloja messiin" "Lyökäähä aina sitten se varapallo" "Välillä ne hävii iha väylällekkin" "Tällä kentällä ei ole mitään tekemistä golfin kanssa" ja parhaimpana "Parasta tässä kentässä on parkkipaikka, josta täältä pääsee vitt**n". Koville pelimiehille nämä lisäävät vaan vettä myllyyn ja pakko on myöntää, että itsellä ei älyttömästi ollut odotuksia scorauksen suhteen, mutta toisin kuitenkin kävi.




Day 1.

Kentällä saavuttiin hyvissä ajoin rangetouhut ja lähipelitreenit mielessä kuten kunnon Majorvalmistautuminen edellyttää. Valmistautuminen tössäsi kuitenkin Keri Golfin puitteiden realistoituessa paskan rangen muodossa. Ei vaan voi käsittää miten niinkin tärkeä tekijä voi olla pieleen hoidettu. Matkaa klubilta rangelle kertyi noin kilometri ja lyöntialustat taisivat olla ylijääneitä kattohuopia klubitalosta, joka oli kuulemma budjettiongelmien kautta jäänyt kesken.

Vaikka kirjoituksen sävyni on varsin negatiivinen, pääsin silti nauttimaan golfista. Pelin sujuessa ja pelikaverien kanssa laatuläpän lennettyä unohtuvat edellämainitut seikat. Lauantain kierrokselle Roryn, Armourin ja Lex Cabreran kanssa. PIENI ROOTTORI TILATTU, TO THE FACE! Koska rundista on jo pari viikkoa aikaa, muistikuvat ovat varsin hataria, siirrytään siis ensimmäisen päivän Leaderboardiin:



1. Jere Watson
2. Ramu Singh
3. Sergio Gardio

4. Kaj Choi
5. Jukka Armour
6. Tiger Kukkonen
7. Riku Mcilroy
8. Didier Scott
9. Keegan Kalaja

Day 2.

Ensimmäistä kertaa majorhistoriassa Watson lähtee kärkipaikalta sunnuntaille. Ei lupaile hyvää. Ei vaa voi onnistua. Silti uskoin omaan sipuliini. Pari kusista draivia, soketti ja duffi tekivät kuitenkin näissä olosuhteissa sipulista todella säröilevän ja portti Sergio "vain rautaa" Gardiolle oli avattu. Etuysin jälkeen taisin olla häviöllä 4 lyöntiä ja kymppiväylän mätäilyt kasvatti johdon 7 lyöntiin. Kokemus on valttia. Kuitenkin nostan hattua itselleni olematta yhtään ylimielinen sillä viikonlopusta jäi hyvä maku vaikka voittoa ei VIELÄ tullutkaan. Maila ei lentänyt kertaakaan, en kiukutellut ja pelasin loppuun asti kovalla yrityksellä hymysuin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Results:

1. Sergio Gardio
2. Jere Watson (closest to pin)
3. Ramu Singh

4. Kaj Choi
5. Jukka Armour (longest drive)
6. Tiger Kukkonen
7. Rory Mcilroy
8. Didier Scott
9. Keegan Kalaja



ISO KÄSI Didierille mainiona kisäisäntänä kunnostautumisesta. Majoitus oli vimpan päälle ja pysyit poissa voittotaisteluista kuten asiaan kuuluukin.

Huhut raffeissa ja out-paalujen lähellä kertovat, että ensi vuonna Tour Classic pelataan Kehä Vitosen varrella Hirvihaaran Country Clubilla Rookie Roryn kotikonnuilla.
Kauden päättävä Major - Susiraja Championships - pelataan Tahkolla 20.9-21.9.


perjantai 9. elokuuta 2013

Anger Management

K-15: Seuraava teksti sisältää avautumista, nuoret ja herkät golffarit älkää jatkako lukemista.

Parhaita ovat ne hetket, kun pallo lähtee ohjuksen tavoin ilmaa halkoen päätyen lyhyelle ruoholle. Asettelet mailan bägiin ja lähdet ylpeänä kävelemään kohti palloasi miettien kuinkahan monta sataa metriä lyönnillä oli mittaa. Seuraavalla lyönnillä lipulle. Vai pitäisikö ehkä ottaa pieni välilyönti, pelata varman päälle. No ei helvetissä, kyllä pitkä rauta lentää. Asetut pallolle, keskityt.. *Soketti* Voi VIT... Fooooooooore! ... Ja mailan paiskaus bägin sisään. SAATANA!!




Siinä vaiheessa, kun sama on toistunut jo useita kertoja päivän aikana, niin hetkessä unohtuu kaikki onnistumiset ja vituttaa. Vituttaa niin paljon, että tekee mieli katkoa mailoja, hakata maata, joskus jopa kieriä maassa ja itkeä. Kaksi ensimmäistä olen tehnyt, kolmannen tulette vielä joskus näkemään. Juuri epäonnistuneen golffarin pääkopan sisällä on herkkää kuivaa ruutia ja pelikaverin kommentit ja eleet (vaikka olisivatkin viattomia.. "Plumps! Taitaa olla vesiesteessä?") aiheuttavat pieniä räjähdyksiä aivoissa, jotka sitten lopulta purkautuvat raivona ulos. Voi K*RPÄ!!




Jos samaan lähtöön hyppää mukaan tuntematon sutija, on mielenkiintoista seurata missä vaiheessa tapahtuu ensimmäinen aito purkaus. Alussa esittäydytään, pistetään palloa liikkeelle ja pelataan väyliä eteenpäin. Muutamat lyönnit saattavat painua metsän sisään tai huonoille tonteille, mutta ne niellään ja käyttäydytään vielä rauhalliseen tapaan. Jossain vaiheessa kuitenkin juuri hetki sitten niin hyvähermoiselta vaikuttanut kaveri räjähtää vesiesteen reunalla PERKELE!.

Monella pelaajalla nimenomaan se hermojen kurissa pitäminen voisi tuoda sen kaivatun seuraavan kehitysaskeleen. Kiukuttelu sekoittaa pelin varmasti. Jos ryssit, niin sitten ryssit. Droppaa varapallo, keskity, hengitä, lyö rauhallisesti ja pelasta bogi. Olispa se niin helppoa.

Itselläni fiilikset menevät suunnilleen seuraavaa reittiä melkein joka kerta:
Innostus: kohta pääsee pelaamaan golffia, tänään elämäni paras kierros, je! 
Takaisin maanpinnalle: Eih.. avaus bunkkerissa, birdien voi unohtaa, toivottavasti tulee par.
Harmitus: Joo, surkea lyönti bunkkerista, huono chippi ja pari puttia, pitäis varmaan treenaa tota lähipelii..
Epätoivo: Mikä tässä ny on, rangella lähti ihan törkeen hyviä lyöntejä?!
Vitutus: SAATANA, tästä tuu hevonvittua, joojoo älä huutele siellä, mä osaan kyllä droppaa!
Synkkä tuska: Haluun kotiin, lopetan golffin, haluun kaljan.
Hyväksyminen (viim. taukokaljan jälkeen): Nooh, onks tää nyt niin vakavaa, pelataan vaan, score menetetty.

Ja loppuun pari paria ja iloinen mieli.

Mitä tästä voisi oppia? Ainakin sen, että mailojen katkominen tulee kalliiksi ja kalja auttaa kaikkeen. Suurien tunteiden laji.



Iloisia loppukesän kierroksia toivottaa,

Porojahdin Jykä