Esittelyssä: Didier Scott
HCP: 16 hujakoilla
Kotiseura: Ruukkigolf (RuG)
Aloitusvuosi: 2002
Lempimaila: Juri
Didier, Didi, Daippi, Örri,
Maik, Mikkojuhani, Mikko, Opa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin
kuin sanonta kuuluu. Esittelyssä olevan pelimiehen henkilöllisyys on nyt
lempinimien muodossa heitetty ilmoille, mutta pysähdytäänpä vielä hetkeksi.
Koska kyseessä on Majorkomitean kuumaakin kuumempi ja odotettu pelaajaesittely, täytyy juttu
ensin pohjustaa kunnolla. Ilman kunnollista pohjustusta homma menee helposti reisille,
eikä sellaista touhua komitean veljet katso hyvällä. Joten tästä lähtee.
Kaivakaa popparit, bisset ja nenäliinat. It is on.
Tutustuin golfiin ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla ja
tulin osallistuneeksi EGS:n green card
-kurssille. (Knoppitietona heitettäköön, että komitean ainoa lapsijäsen Riku
McIlroy oli tuolloin todennäköisesti tokaluokalla kertaamassa
kaksoiskonsonantteja ja tavutusta). Käsittämättömän paskoista lyönneistä ja
vieläkin surkeammin menneestä kirjallisesta pilkunviilauskokeesta huolimatta
onnistuin raapimaan itselleni ”vihreän
kortin”, joka on osoitus kokelaan riittävistä pelitaidoista päästäkseen
pelaamaan. Tai ainakin pitäisi olla. Innostukseni golfia kohtaan ei kuitenkaan
kantanut kovinkaan pitkälle, mikä johtui mitä suuremmassa määrin peliseuran
puutteesta. Lyönnithän olivat siinä kuuluisassa tikissä. Faijan kanssa tuli
toki muutamat kierrokset sudittua, mutta siinäpä se. Bägi sisältöineen sai elää
omaa elämäänsä varastossa muutaman vuoden ajan.
Homma alkoi kuitenkin oleellisesti muuttua ja rullata
oikeaan suuntaan, kun yläasteelta ja rippileiriltä tutuksi tullut huumorimies
ja velikulta, muuan Didier Scott, ilmoitti hankkineensa golfkamat ja aloittaneensa
kovan treenaamisen maailman huipulle. Suhteellisen nopeasti aloimme kyntää
Peuramaan leppoisaa par 3 –kenttää, kotoisaa Kurkia ja tietysti sipulin kestävyyttä mittaavaa
Ruukkigolfia. Allekirjoittaneella on Didierin kanssa takana lukuisia kierroksia,
joiden taso ja tuloskorttien loppulukemat ovat olleet sitä kaikille tuttua
vuoristorataa. Kaikesta huolimatta hauskaa on aina ollut. Nevöfoget!
Didier on pelityyliltään suoraviivainen ja aggressiivinen
voimagolfari. Näiden edellä mainittujen adjektiivien puolesta puhuu draivi,
joka osuessaan lentää aina käsittämättömän pitkälle. Didierin motto onkin
legendaarisen John Dalyn sutkautus ”go long or go home”. Väitteen puolesta
puhuu myös Southern mastersin longest drive –titteli kesältä 2012. Syynä tähän
lienee toissakesäinen kuntosalitreeni, jonka tuloksena miehen hauis kasvoi
ympärysmitaltaan huhujen mukaan kuukaudessa yli viisi senttiä. Päättäväinen
marssiminen tiiboksiin ja ripeä pallolle asettuminen on myös Didierin yksi usein
nähdyistä tavaramerkeistä. Didier antaa pallolle tulikomentoja ilman sen
suurempia hieromisia. Kun Turun oma
poika Kaj ”Choikkeli” Kiertonen on pari
kertaa ehtinyt niiata polvista ja yhtä monta kertaa pilkkiä mailaa
pystysuunnassa, on Didier jo lingonnut oman limppunsa ansiokkaasti muikulle,
puhdistanut mailansa turpeesta ja ottanut kulauksen janojuomaa. Daipilla ei siis nokka kauaa tuhise, kun lähdetään etenemään
kohti lippua. Sama pätee myös griinityöskentelyyn, jossa parilla vilkaisulla
mies selvittää pahatkin breikit ennen kuin toimittaa pallon päättäväisesti
kohti reikää. Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt parin vuoden takainen kierros
Ruukissa, jossa ryhmäämme liittynyt senioripariskunta sai ilokseen ihastella nuoren
kivenlahtelaisen silmiähivelevää puttityöskentelyä. Palloa laitettiin mukiin todella
kovalla prosentilla puttien keskiarvopituuksien ollessa yli 4 metriä.
Didier on
myöskin ollut aina viimeisen päälle ammattilainen, kun puhutaan onnistuneen
golfkierroksen taustatekijöistä. Kuten kiekkolegenda Juhani Tamminen on moneen
otteeseen jo todennut: ”95 % valmistautuminen vastaa 50 %
suoritusta”. Sama fraasi pätee kevyellä aasinsillalla myös eväisiin: Paskat
eväät, paska rundi. Didierin työskentelyä seuranneena ns. ”overbet –eväät” ovat
tuottaneet hirmutuloksia ja vastaavasti Pickalan ABC:ltä hankitut kälyliiton einesvalmisteet
ovat usein koituneet miehen kohtaloksi. Didier
mainitsee masentavimmaksi kokemukseksi kierroksen pahamaineisessa Black flightissa Pike Cape openissa sykysyllä 2013. Tarina ei kerro,
johtuiko hajoaminen vaatimattomista eväistä vai kenties kyseenalaisesta
peliseurasta. Se jääköön arvoitukseksi.
Didier tunnetaan herrasmiehenä niin
kentällä kuin kentän ulkopuolellakin. Kentällä nähdään viimeiseen asti hyvin käyttäytyvä
pelimies, joka syöksyhukin tai duffatun lähestymisen lyötyään ei turhia kitise,
vaan kuittaa tilanteen pilke silmäkulmassa toteamalla ”mennään eteenpäin”. Viime kesän ehtoopuolella järjestetty turnee
Savon sydämessä osoitti Didierin olevan mitä mainioin kisaisäntä. Puitteet
olivat kaikin puolin loistokunnossa aina majoituksesta luonnonkauniiseen järvimaisemaan asti. Tapahtumakoordinaattorin innovatiivinen lahjakkuus tuli kaikille selväksi viimeistään, kun lavalle asteli erikoisissa päähineissään viikonlopun yllätysesiintyjä, Kerimäen Daft Punk.
Tämän kauden tavoiteet ovat Didierille mallia
”keep it simple”. Mies aikoo pelata alle 100 sekä nakuttaa yhden holarin. Tämä
kausi on Scottille kuitenkin hieman kimurantti, sillä ainakin pari ensimmäistä
Majoria jää väliin. Mies harmitteleekin poisjääntiä kesän huikeista
karkeloista, mutta syy poisjäämiselle on iloinen ja odotettu, kun perheen
esikoinen syntyy kesällä. Majorkomitea
onnittelee porukan ensimmäistä tulevaa isää ja samalla jäsenet ilomielin
ilmoittautuvat lastenhoitoavuksi. Didier Scottin osallistuminen kauden 2014
majoreihin on siis epävarmaa, muttei täysin poissuljettua. Alkukausi menee
vaipanvaihdon merkeissä, mutta kauden viimeisissä koitoksissa Didierin nimi
saattaa hyvinkin komeilla osallistujalistalla muiden sankareiden tavoin. Vaikka
tämän kauden pokaalit jäänevät muiden korjattaviksi, nostelee Didier
kuitenkin tämän kesän ehdottomasti arvokkainta Poikaa.
- Jukka Armour
J