Parhaita ovat ne hetket, kun pallo lähtee ohjuksen tavoin ilmaa halkoen päätyen lyhyelle ruoholle. Asettelet mailan bägiin ja lähdet ylpeänä kävelemään kohti palloasi miettien kuinkahan monta sataa metriä lyönnillä oli mittaa. Seuraavalla lyönnillä lipulle. Vai pitäisikö ehkä ottaa pieni välilyönti, pelata varman päälle. No ei helvetissä, kyllä pitkä rauta lentää. Asetut pallolle, keskityt.. *Soketti* Voi VIT... Fooooooooore! ... Ja mailan paiskaus bägin sisään. SAATANA!!
Siinä vaiheessa, kun sama on toistunut jo useita kertoja päivän aikana, niin hetkessä unohtuu kaikki onnistumiset ja vituttaa. Vituttaa niin paljon, että tekee mieli katkoa mailoja, hakata maata, joskus jopa kieriä maassa ja itkeä. Kaksi ensimmäistä olen tehnyt, kolmannen tulette vielä joskus näkemään. Juuri epäonnistuneen golffarin pääkopan sisällä on herkkää kuivaa ruutia ja pelikaverin kommentit ja eleet (vaikka olisivatkin viattomia.. "Plumps! Taitaa olla vesiesteessä?") aiheuttavat pieniä räjähdyksiä aivoissa, jotka sitten lopulta purkautuvat raivona ulos. Voi K*RPÄ!!
Jos samaan lähtöön hyppää mukaan tuntematon sutija, on mielenkiintoista seurata missä vaiheessa tapahtuu ensimmäinen aito purkaus. Alussa esittäydytään, pistetään palloa liikkeelle ja pelataan väyliä eteenpäin. Muutamat lyönnit saattavat painua metsän sisään tai huonoille tonteille, mutta ne niellään ja käyttäydytään vielä rauhalliseen tapaan. Jossain vaiheessa kuitenkin juuri hetki sitten niin hyvähermoiselta vaikuttanut kaveri räjähtää vesiesteen reunalla PERKELE!.
Monella pelaajalla nimenomaan se hermojen kurissa pitäminen voisi tuoda sen kaivatun seuraavan kehitysaskeleen. Kiukuttelu sekoittaa pelin varmasti. Jos ryssit, niin sitten ryssit. Droppaa varapallo, keskity, hengitä, lyö rauhallisesti ja pelasta bogi. Olispa se niin helppoa.
Itselläni fiilikset menevät suunnilleen seuraavaa reittiä melkein joka kerta:
Innostus: kohta pääsee pelaamaan golffia, tänään elämäni paras kierros, je!
Takaisin maanpinnalle: Eih.. avaus bunkkerissa, birdien voi unohtaa, toivottavasti tulee par.
Harmitus: Joo, surkea lyönti bunkkerista, huono chippi ja pari puttia, pitäis varmaan treenaa tota lähipelii..
Epätoivo: Mikä tässä ny on, rangella lähti ihan törkeen hyviä lyöntejä?!
Vitutus: SAATANA, tästä tuu hevonvittua, joojoo älä huutele siellä, mä osaan kyllä droppaa!
Synkkä tuska: Haluun kotiin, lopetan golffin, haluun kaljan.
Hyväksyminen (viim. taukokaljan jälkeen): Nooh, onks tää nyt niin vakavaa, pelataan vaan, score menetetty.
Ja loppuun pari paria ja iloinen mieli.
Mitä tästä voisi oppia? Ainakin sen, että mailojen katkominen tulee kalliiksi ja kalja auttaa kaikkeen. Suurien tunteiden laji.
Iloisia loppukesän kierroksia toivottaa,
Porojahdin Jykä
Moi Poromiehet.
VastaaPoistaOotteko lopettanu tän blogin pitämisen?
Maltti tulee vasta myöhemmin. Vaatii pelivuosia hyväksyäkseen sen että päivä tuo sen tuloksen kun on tullakseen.
VastaaPoista